ai niin!

Kävi niin, että tulin ulos vl-kaapista vanhemmilleni. Ensin iskälle. Se ei ollut puhelun pääaihe, vaikka sivusuunnassa uskonkriisit on vaikuttaneet mun olotiloihin paljon. Mut ne on mun kohdalla jo laimentuneet sellaiseksi hiljaiseksi tutkimustyöksi. Voin etsiä itse. Näkyy valo.

Äitin kans tästä pitää vielä vääntää. Kokeeko se että hylkään hänet kun etäännyn yhteisöstä?...naah äitisuhteet

Luultavasti en pääse näin helpolla. Sana leviää, miten ihmiset pohjoisen yhteisössä suhtautuu? Mulla on kumma kelluva fiilis. Seuraavassa hetkessä joku riuhtaisee raskaan kiven ja se putoaa suoraan mun mahan päälle ja painun pohjaan.

Mitä jos kuolet nyt -puheluja odotellessa, moikka!

jooh

Ilmeisesti te voitte lisätä tän blogin omaan lukuluetteloonne mut mä en saa lisättyä lukijat-gadgetia joten

go on

Äsken maailma pimentyi tunniksi.
Haluaisin nukkua päivästä toiseen ja kattoa josko se elämänilo palais esim joku torstai huhtikuussa.
Väsyttää vaan koko ajan, en jaksa tehdä mitään. En ymmärrä näitä vaiheita enkä tiedä miten edetä. Mitä mulle tapahtuu?
Kertokaa kokeneet

Edelliseen listaan vois lisätä ullakolla tanssimisen ja huonojen kummitusjuttujen kertomisen öisin - siitä pidän.

asiat joista saan iloa
- uiminen
- tupakointi
- kesäsuunnitelmat
- elokuvissa käynti
- mukavat baarit pienellä porukalla
- musiikki

asiat joista en enää nauti kuin ennen
- uusien ihmisten tapaaminen
- isossa porukassa oleminen
- tanssiminen
- juhlat
- tuttujen tapaaminen ja kuulumisten vaihtaminen (huonoja uutisia)
- ystävien tapaaminen
- perheen kanssa oleminen (vältän)
- oma aika
- syöminen
- juominen
- ruuanlaitto
- nukkuminen (painajaiset, valvominen ja myöhään herääminen)
- lähestyvä kesä
- suunnitelmat ylipäätään
- töissä käynti
- asioiden hoitaminen
- aikaansaaminen ja suoriutuminen
- mukana oleminen
- järjestys

epänormaali ajattelu

Havahduin siihen että mun ajatukset elämästä, ihmisistä ja muusta sellaisesta on aika eri värisiä kuin vuosi sitten. Seuraa ankeaa analysointia.

Tässä ei ole mitään ihanaa, ei ole syytä mystifioida masennusta miksikään goottiromantiikaksi. On vain mustia ajatuskulkuja, joista haluaisin eroon. Haluaisin olla taas tasapainoisen tyytyväinen. Kuoleman miettiminen on ahdistavaa ja eläminen turhanpäiväistä. En halua herätä ahdistukseen ja aloittaa aamua itkemällä kahta tuntia. Haluaisin nähdä oman ja muidenkin elämät sellaisina, että aina on mahdollisuus onneen. Näkisin ihmiset inhimillisinä kimppuina niin että niissä ois muitakin tunteita kuin tuskaa.

Hymy on aitoa lämpöä kun katson ystävää. Ja miten kieroa: ajattelen samalla miten paljon kaipaisin sua jos et enää jaksais, miten lohduton olisin. Sivuajatuksissa oikeasti pelkään, että ihmiset lähelläni tappavat itsensä. Tunnen vastuuta tästä.

Kadulla kävellessä en voi olla katsomatta vastaantulevia, se on tilaisuus tutkia muiden fiiliksiä. Mitä yritän etsiä, komppausta omille tunteille? Hyvin monet vaikuttavat onnettomilta ja lohduttomilta. Silmissä tuskaa ja tyhjyyttä... miten ne jaksaa elää? Mitä järkeä kenenkään on elää

Olen melko skeptinen ammattiavun suhteen. Kun tapasin sen sympaattisen terveydenhoitajan, mietin vain mitä hän piilottelee. Yritin luodata vastakaikua, koska tiedän että kaikilla on vaikeuksia. Jos saan jotain apua, tämä on aika ratkaisevaa. Kukaan ulkopuolinen ei voi auttaa mua, sillä jokaisella on roskapönttönsä. Miksihän odotan apua?.. oon ladannut ystävieni hartioille jo tarpeeksi. Tällä hetkellä joku ulkopuolinen kuuntelija tuntuu turvalliselta vaihtoehdolta, vaikka kaiken repiminen auki uudelle ihmiselle on raskasta.

Vaikeaa tajuta että mun täytyy itse nousta täältä ja opetella elämään. Mutta en jaksa vielä.

Haluan sen diagnoosin että voisin tarkastella näitä ajatusmalleja. Toisaalta pidän turhuutta, merkityksettömyyttä ja kaikkia mustia ajatuksia normaaleina oloina jotka vaan valtaa mut nyt kun en ymmärrä elämän tarkoitusta (mitä on naurettavan naiivia edes miettiä). Kaikki on toivottomia, se on vain seurausta tän yhteiskunnan suorituspaineista. Se kuristaa itsensä omaan hulluuteensa ja kaikki kärsii, sairauden ja terveyden välillä ei ole eroa sillä pahoinvointivaltio on päivän sana,
ja sekoomuksella suurin kannatus.

Toivon sisaruksilleni kaikkea hyvää mutta en voi nähdä heille käyvän hyvin. Ahdistaa kaikki mikä kotona menee hullusti. En halua ottaa osaa siihen.

Myös sosiaaliset tilanteet tuntuu väsyttäviltä. Varsinkaan uusia ihmisiä tavatessa en välitä tai jaksa olla kiinnostunut. Muiden silmissä mahdan olla vain kumma. Jos en sulaudu seinään, niin erotun jotenkin negatiivisesti. Se että olen uusi tässä maailmassa paistaa räikeästi läpi. Kaikki on niin uutta ja outoa, baarikulttuuri ja näennäinen välinpitämättömyys...
Olen pahoillani kaikista oudoista kommenteista ja tilanteista joissa ette voi sanoa mitään, kun mun ajatuskulut on niin kieroutuneita. Harmittaa, että on monta aidosti hyvää ja kiinnostavaa ihmistä joihin en kykene tutustumaan, joille en voi antaa sitä mitä voisin olla.

Ajatuskäyrät paitsi suhteessa muihin ihmisiin, myös omaan napaan on muuttuneet. Noteeraan kaikki muutokset kehon toiminnassa yliherkästi. Hassua neuroottisuutta. Kahvia paatuneesti juovana huomaan yhtäkkiä miten tää saa mun sykkeen tuhanteen jestassentään
ja taas särkee päätä, painajaiset ajaa toisiaan, miksi väsyttää. Seuraan vaa'an pieneneviä numeroita jokseenkin tyytyväisenä, toisaalta huolissaan. Kysymys kuuluu: haluanko olla pieni ja heikko vai vahva?

Tunnistan enemmän masennuksen seurauksia, vaikka on hankalaa erottaa mikä on normaalia ajoittaista alakuloa ja mikä taas sairautta. Alan muistaa, että kyynisyys ja apaattisuus ei oo mun luonteenpiirteitä vaan ne on sairautta. En ole aina ollut tällainen. Haluan eroon siitä. Ymmärrättehän, en tahallani ole näin toivoton ja raskas.

Yleisesti ottaen juuri mikään ei enää ole kovinkaan merkityksellistä. Pääsenkö opiskelemaan, ei maailmankaikkeuden kannalta mitään väliä. Tiedostan, että sillä on vain viihdearvoa itselleni. Sanoin joskus, että unelmia ja ideoita ei enää ole. No, haaveet ympäristöaktivismista tai jostain merkityksekkäästä elämäntyöstä katosi ja unohtui täysin, mutta nyt ne on tulleet takaisin näkyviin. Kauas ja saavuttamattomiin, haluan kai joskus tehdä jotain. Sateenkaaren sotilas, arktinen auringonnousu; alusten värit loistaa haaleina. Turhuus on peittävä seitti, harmaa ja tahmea.

Rimpuilen tätä kyynisyyttä vastaan mutta uuvahdan heti. Inhottavaa löytää itsensä tästä. Mutta enhän mä oo yksin; moi vaan kaikki maailman masentuneet

vihaan itseäni aika rankasti tällä hetkellä. miksi istun täällä kirjoittamassa roskaa. roskat pitää viedä ulos.

mut ku oon niin kiintynyt siihen

miksen ole elämässä tuolla maailman toisella puolen missä joku rakastais mua

,tai edes hahmottelemassa niitä helvetin pääsykoetehtäviä (pitääkö helvettiin läpäistä pääsykoe)

pitäis huutaa enemmän kadulla

öisin

universumi ottaa minut avosylin

kuolema voi olla lohdullinen jatkumo. se on kaikille yhteinen. sinäkin fundis siellä, sinäkin kuolet. se on ihanaa! jokainen menee sinne minne uskoo menevänsä. musta tulee alkuainetta, minä olen alkuainetta, tuliko väärä mixi molekyylejä kun olen näin vinossa? ei se mitään. mussa on einsteinin verta ja joukkotappajan ihosoluja. ihan sama, minä näistä koostumuksista tiedä.

lopulta emme voi tietää.
en ole puhunut Jumalan kanssa pitkään aikaan, oon ottanut etäisyyttä. en tiedä mitä mieltä hän on suhteestamme. ehkä olen agnostikko, onko sillä väliä?

kuoltuani imeydyn avaruuteen, mitä väliä sitten on kunnialla ja aikaansaannoksilla? mitä muuta "aikaansaannos" edes on kuin kakkaa jolla on nimi.

ehkä olen tulossa hulluksi huomaamattani. sekin on ihanaa.

kultahippuset,

helpottaa huomata että lähimpien maailmankatsomukset ei hylji omaani. hullua, kummallista. että kun vuosia saman penkin mullissa uinuneet kukat avautuu, vierekkäin ruusut ja narsissit katsoo samaan aurinkoon.

miksi siis pelkäisin niitä kasvottomia tuttuja

lukio-opettajani sanoi mulle eilen sen kummemmin tilannettani tietämättä:

Kannattaa hankkiutua sellaiseen seuraan, jossa sinua arvostetaan koko persoonana. Ja kun sillä tavalla rakentelee uutta milloin minkäkin kurjuuden jälkeen, niin pysyy pinnalla -- on niitä aikoja, kun pitää luopua todella monista ihmisistä ja asioista, jotka on olleet tärkeitä. Mutta sitten kun sen kykenee tekemään, niin löytyy tyhjää tilaa luoda uutta.

..

Ja yhden mielestä oon hauska kännissä ("otat alfanaaraan roolin ja kaiken haltuun") ja kaikki muut ne asiat mitä sanot, mun on vaikee ottaa niitä. silloin huomaan että oon enimmäkseen hyvissä porukoissa: mä oon ihminen enkä mikään uskonyhteisön osa vaan vapaa liitännäinen näissä kohtaamisissa

te olette tunnustaneet minut, nostaneet ihmiseksi ihmisten joukkoon
minua on katsottu, minut on nähty

kyllähän te tiedätte kuin tärkeää se on.

oon sairaana surkea mytty kotona ja ikävöin teitä. möh

iskäkin sano yks päivä että ikävöi sinnuu

lämmitti
mutta soittaisitpa..

käveltäis eskon lenkki ja juteltais, ehkä poltettais tupakat.

aamu alkaa sinertää. oon istunut tässä koko yön tuskailemassa. katsoin dokumentteja areenasta, sitten muistin sun linkkaaman kaarle hurtigin monologin ja kuuntelin sen. kaarlen ääni oli kuin iltasatua. painoin pään pöytään ja vain kuuntelin.
kun puhuttiin helvetistä, hetkeksi pelko siitä tarttui muhun. ja takana vaanivista hahmoista, jokin välähti. harvensin rukoloita ja basilikoita. mun on hyvin vaikea selittää olojani nyt.

mitä ajatuksia podcast herätti:
- en ole ollut kiinnostunut sellaisesta urheilullisesta yhteisestä toiminnasta, joka on aika iso osa lestadiolaiskulttuuria. yritin olla niissä mukana, mutta jokin rajasi mut niistä joukoista. toki myös tietoisesti dissasin liikuntakulttuuria - sellaista että kesähessuina mennään yhdessä palloilemaan ja näyttämään hyvältä -  koska olin siinä itse huono enkä nauttinut tuollaisista tapahtumista.
se samanlaisuus inhottaa mua. en halua olla kuin ne toiset taivasbussissa kuuskytviis, tai junassa ogeliin. ei, värisen. ja sitten toiseus erottaa. kun en kykene ja halua olla samanlainen. samoissa vaatteissa ja samoilla ajatusmalleilla. samoilla haaveilla aukinaisen elämän edessä, turvallisia polkuja tähyten...

- lestadiolaiset nuoret haluais keskustella asioista. tämä oikeus ei toteudu, kun pienikin kriittisyys tulkitaan epäuskoksi, polulta poikkeamiseksi. tiedän sen miten taidokkaasi hankalia kysymyksiä ohitetaan vähättelevästi, katseessa vastaus: miten saatat edes..

vaihtoehtoja ja olomuotoja olla jää hyvin vähän.

podcastissa oli niin paljon asiaa jota oon miettinyt mutta en oo osannut sanoittaa. ja jotenkin vaan laidoilta pystyn mitään käsittelemään.
hän on kahlannut kriisinsä omissa saappaissaan. jokin ehdottomuus on kyllä yhteistä. jos en usko näin, miksi eläisin näin. kun jaksais olla rehellinen

https://soundcloud.com/kaarle/sets/podcast

Aamukahvitupakka ja tuskastuttavan ihana scandinavian music group

Ajattelen liikaa takaisin. Kuuntelin Hakaniemen rannassa jotain musiikkia. Auringossa ei jälkeäkään jäistä, samassa viime kesä välähti toiselta puolen lahtea. Miten paikat on samat mut asiat toisin

Muistan miten jännittävä ihminen olit, kuin sun sisäinen maailma ois jotain olevaista suurempaa mihin en voi päästä käsiksi

En voi ikinä ymmärtää asioita muusta kuin omasta valostani. Ja päässäni on hämärää. Jotkut ajattelee että pimeän jälkeen tulee aamu mutta minusta tulee vain lisää pimeää

Ja sitä sä tarkoitat kun asioita jaetaan, elämää jaetaan; yhteys on mahdotonta

se on tuskastuttavaa. Joskus kuplat on vierekkäin ja silloin on ihan hyvä olla, eihän lähemmäs voi päästä.

Minä en ole jännittävä. Alennan itseäni jatkuvasti: en voi tajuta mitään, räpiköin aina oman kuraisen pääni sisällä, eikä siellä ole mitään. Minua ei ole.
Mä yritän katsoa silmiin enkä näe.

Ihan totta haluaisin auttaa sinua ja suakin, mutta kaadun jo siihen etten osaa sanoa sitä.

lyssnar på abba hah-ha

pääsen avaamaan päätä jollekin psykiatri-ihmiselle! ajoittain epäilen onko mulla oikeutta saada apua. mähän pärjään ja suoriudun joka päivä pyykistä ja töistä. mulla on ystäviä muttei itsetuhoisia ajatuksia

kysymykset joihin en tohdi tarttua on pinnan alla. mut tänään jaksaa elää. ymmärrän ystävää joka purskahtelee kevyttä heliumia näin

Siis että ei kiinnosta joudunko helvettiin mut kiinnostaa se että onko mulla ankee elämä!

oon tehnyt banaanikakkua ihanoitten kavereitteni kans ja kohta vien sen juhlapaikalle. mua on silitetty ja se tuntuu auringolta. eilen ostin litran olutta mutta en juonut sitä kokonaan. banaanikakku ja olut muuten sopis yhteen.

tänään

nauroin neurosiivurunoudelle.
olisin voinut tutustua paremmin koiraan, jonka kohtasin. se koira oli kuitenkin kiltti ja epäsosiaalinen, joten en huomannut tehdä tuttavuutta. jälkeenpäin ajateltuna meillä oli paljon yhteistä.

puhuin kahden etätukiystävän kanssa puhelimessa, ja sain myönteisen lukijapalautteen. hui! kiitos.

löysin lompakon ja puolen tunnin salapoliiseilun jälkeen palautin sen raflaan jossa kyseinen muija ei ollut töissä vaan jossain humputtelemassa. en saanut löytöpalkkiota, pahus, olis pitänyt tyhjentää käteiset. mut tarjosivat viiniä

kävin metsästämässä ja keräilemässä ruokaa
mun ei oikeastaan tarvinnut dyykata, kun mukava konkaridyykkaripappa kaiveli salaluukusta maitopurkin, raejuustoja ja vapaan lehmän ab-jogurtteja
"ota sinä nyt nämä kun ei ne minun naapuritkaan kaikkea syö"

lähikaupassa kassapoika kertoi, että kun adidaksen perustaneet veljekset joutuivat riitoihin, toinen perusti puman - ja he elivät loppuelämänsä puhumattomuudessa.

kaikkien näiden sattumusten yllä lepäsi outo, apokalyptinen tunnelma. nauroin ääneen kolmannella linjalla.

Tapasin ihmisen, jota oon ikävöinyt. Piti vaihtaa mutsien kuulumiset, kissan kuulumiset. Arkkienkelin olalta oli karissut glooria ja kultahippuset lentäneet hiusten mukana

Olet sinä rakas mutta ihminen

asemalla ällöttävät tytöt taluttaa sotilaspoikiaan juniin ja laivoihin. mä saatan vaan ystäviä

sitten kävin caljalla coolin kaverini kanssa, koska sillä oli puhelin hukassa ja se tarvitsi puhelimillisen ihmisen seuraansa. hän on tosiaan överisosiaalinen ja elämänvaloinen, se luurin katoaminenkin tuntui seikkailulta. ja ihmettelen kuinka munlaiseni peikko kelpasi seuraksi
Paikalle tuli klassinen baarisaarnaaja, Humalainen Optikko. "ostatko sä mieluummin viis kahvia vai viis kaljaa? mikä on vaikutus?"
puhuttiin periaatteista. aloin miettiä omiani. veganismi? yleensä päätän puoleni asioissa tilannekohtaisesti ja lopputuloksesta voin aina luistaa. aiemmin mulla oli uskonnon mukana mieleen kiinnittyneitä periaatteita, mut nyttemmin oon heittänyt niillä vesilintuja... olen periaatetyhjiössä. peri-aatteet, erään telluksen kädellislajin turmiolliset pohdinnat, ns. perimmäiset kysymykset. ks. 42 [linnunrata, aloittelijan opas; vogonit-kustannus 1988]

väsyttää mut illan tapahtumat pitää mut valveilla. levottomuus joka tulee kaikesta tästä yksin vietetystä ajasta. kahdeksannessa kerroksessa kummittelee, kylmiä henkiä
vai onko ne nuo termostaatit taas paskana

oon ihan tyytyväinen että saan asuttaa tätä koloa hetken yksin, mutta onhan tässä opettelemista. pikkuhiljaa kuitenkin nautin itsekseni tekemistä asioista enemmän

Lehmän osa

Onkos ollut itsetuhoisia ajatuksia?

En halua kuolla; se ois ainoan mahdollisuuden haaskaus. Uskoisinpa samsaraan. Saisin viettää leppoisaa sielunvaellusta paskanhajuisesta todellisuudesta toiseen, ja joku kuolema kohdalle napsahtais lottovoitto: elämä lehmänä

Mietin vaan miten vähän asioihin voi vaikuttaa, jos jotkut sisäsyntyiset alkuihmisen vaistot ohjailee meitä valitsemaan parin jonkin yksittäisen ja vähäpätöisen asian kuten tuoksun perusteella

Joitakin miellyttää pehmeät kasvot, toisia kulmikkaat ja sitten ne hullaantuu välittämättä muusta, aika hasardia.
Ja samalla se kasvojen muoto on s e j u t t u joka pitää ne yhdessä. Näin syvällistä

Kohta jo ihmettelen miksi ikinä rakastuin enkä voi selvittää syytä. Se tuntuu kolkolta
Jokin miellytti mun alkuihmistä jota en voi hallita

Mut teitä kullanmuruja meluisessa kantiksessa kattoessani

Kaisa meni diskoon taas, jo-oo

Hulluja flashbackeja syksyyn kun kuuntelen Plutonium 74ää. Kun olin karhupuiston kaunein ja hiton huoleton, ei tehty muuta kuin seikkailtiin ympäri kalliota ja vuosaarta ja suomenlinnaa

Tiesin sata kertaa että nuo päivät eivät voineet jatkua, aika valui hämärän pohjattoman syviin kuiluihin

mutta sinä, sinä olet kauempana kuin kaukana, oi oi niin kaukana
*
*
* Jos olit olemassa puoli vuotta niin kestääkö puolitoista tottua oloon ilman