aamu alkaa sinertää. oon istunut tässä koko yön tuskailemassa. katsoin dokumentteja areenasta, sitten muistin sun linkkaaman kaarle hurtigin monologin ja kuuntelin sen. kaarlen ääni oli kuin iltasatua. painoin pään pöytään ja vain kuuntelin.
kun puhuttiin helvetistä, hetkeksi pelko siitä tarttui muhun. ja takana vaanivista hahmoista, jokin välähti. harvensin rukoloita ja basilikoita. mun on hyvin vaikea selittää olojani nyt.
mitä ajatuksia podcast herätti:
- en ole ollut kiinnostunut sellaisesta urheilullisesta yhteisestä toiminnasta, joka on aika iso osa lestadiolaiskulttuuria. yritin olla niissä mukana, mutta jokin rajasi mut niistä joukoista. toki myös tietoisesti dissasin liikuntakulttuuria - sellaista että kesähessuina mennään yhdessä palloilemaan ja näyttämään hyvältä - koska olin siinä itse huono enkä nauttinut tuollaisista tapahtumista.
se samanlaisuus inhottaa mua. en halua olla kuin ne toiset taivasbussissa kuuskytviis, tai junassa ogeliin. ei, värisen. ja sitten toiseus erottaa. kun en kykene ja halua olla samanlainen. samoissa vaatteissa ja samoilla ajatusmalleilla. samoilla haaveilla aukinaisen elämän edessä, turvallisia polkuja tähyten...
- lestadiolaiset nuoret haluais keskustella asioista. tämä oikeus ei toteudu, kun pienikin kriittisyys tulkitaan epäuskoksi, polulta poikkeamiseksi. tiedän sen miten taidokkaasi hankalia kysymyksiä ohitetaan vähättelevästi, katseessa vastaus: miten saatat edes..
vaihtoehtoja ja olomuotoja olla jää hyvin vähän.
podcastissa oli niin paljon asiaa jota oon miettinyt mutta en oo osannut sanoittaa. ja jotenkin vaan laidoilta pystyn mitään käsittelemään.
hän on kahlannut kriisinsä omissa saappaissaan. jokin ehdottomuus on kyllä yhteistä. jos en usko näin, miksi eläisin näin. kun jaksais olla rehellinen
https://soundcloud.com/kaarle/sets/podcast
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
vuoda aivoituksia