kirjoitin joskus jutun queerfeministisestä danceokesta ja huomasin että. mulla on ennakkoluuloja, mutta iloitsen kun ne murtuu yks kerrallaan. iloitsen siitä, ettei meikki pojanoloisen kasvoilla hätkähdytä tai kun ei oikeestaan tarvi selvittää, mitä sukupuolta keskustelukumppani on. ja mä haluan vapautta olla. vieraita malleja kaikkialla.

vuosi vaaleista on kirvoittanut hallituskritiikkiä piritorille. äänestin vuosi sitten kenties viimeisen kerran, ja ikään kuin uudessa valossa huomasin että olin äänestänyt huonosti, tai että koko homma olikin silmään kusetusta. ahdistaa paljon kaikki. kuolleet eläimet massoina chilen rannoilla, piloille raavittu maa talvivaarassa, paskat päätökset. miten täällä voi kohta elää. veivät meiltä paratiisisaarenkin, saatana. mutta se otetaan pian takaisin.

pitänee opetella tekemään asioita ja selviytymään. rakentaa yhteisö jonka kanssa jakaa. vapautta on valita elämäntapansa.

nyt ajattelin raahautua roskikselle ja polttaa kasvisavukkeen (kierrätyshuoneesta löytyy jänniä)
tylsää olla yksin, onneks kohta pääsee muuttamaan.

androgyynit ihanaiset

Oon miettinyt sukupuoltani. Naiseuteen liitettävät piirteet ei juurikaan vetoa muhun. En ymmärrä positiivisiakaan mielleyhtymiä. Äiti maa, hedelmällisyys, mahtava matriarkaatti?

Avoin tila ei täyty miehekkyydellä tai muullakaan. Oon fiilistellyt kaikkia, jotka tekee taidetta queeristi sukupuolen kyseenalaistamalla tai feminismikulmilla.

Toistaseksi jään tähän ja olen. Parasta olisi, ettei mun tarvitsis asettua mihinkään sukupuolen lokeroon. Sukupuoli määrittelee edelleen aika paljon ihmisen mahdollisuuksia tässä yhteiskunnassa, enkä halua että mut määritellään joksikin, minkä perusteella mun mahdollisuuksia voidaan evätä.

Kevätasioita. On korjattu fillarit kuntoon ja tarkkailtu kadun puita. Silmuja ei ole näkynyt.
Oon lähinnä agitoinut ympäriinsä. Osaan tehdä kahdenlaista liisteriä.

Saunottiin pääsiäisenä järven rannalla. Huomasin, kuinka paljon vapaampi olen näin, uskomattomana. Uskovaisaikoinani pehmeän hiljaisuuden olisi täyttänyt omantunnon tuskittelut. Olin ihan hiton herkkä tuntemaan syyllisyyttä. Varsinkin varhaisteininä pelkäsin nukkuvani helvetin lieskoihin mikä tahansa yö, jos en saanut kuulla siunausta.

Synnillä lyödään ihminen lyttyyn. Mitään ei voi ajatella, kun pelottaa, että alkaa epäillä. Jokainen ajatus saattaa johtaa ajatusrikokseen. Viittaukset Orwelliin on kenties kuluneita, mutta kahden minuutin viha ja itkut ehtoollisella ovat aivan sama asia. Hurmos, johon ei voi olla osallistumatta. Hurmos, huuto, pelastus. Ajatusrikosta voi salailla pitkäänkin, mutta Isoveli tietää aina. Seurakunta haistaa mädän epäilijän.

Syntisyyden tunto on itsekästä, koska silloin keskittyy pelastamaan vain oman nahkansa. Sillä saadaan ajatukset kohdistettua täysin epäolennaisiin seikkoihin. Lopun aikoina pyytelin anteeksi sitäkin, etten uskonut tarpeeksi lujasti. Ahdistus toi epäluottamuksen jumalaan ja lopulta näytti oven ulos. Sitten kun monta kuukautta pohdin joitakin peruskysymyksiä (onko rakastuminen ok, voiko elämässään tavoitella muutakin kuin puhdistusta omalle sielulleen) olin valmis astumaan siitä ovesta.

Ihmettelen, kuinka vapaata sellaisen syntitaakan kanssa eläminen on? OHO siionin mukaan synti on kuitenkin vain teko tai ajatus, joka ei ole paha, mutta tuntuu pahalta, itsestä tai toisesta, kts. huolestuminen. Se on ilmaan rakennettua, keksittyä, ja syystäkin. Pelolla voi hallita. Kun on luotu synti, tuupattu ihmiselle tämän syntisyyttä vuosia ja keksitty ongelmaan pelastus, ahdistavakin pelastus kelpaa. Lestadiolaisyhteisö on yhteiskunta pienoiskoossa. Näin toimii valtiokin, pelolla hallitsemalla ja vapauden riistämällä.

Lestadiolaisesta mielenmaailmasta kirjoitti hienosti myös Mandi blogissaan. No niin, nyt ootte saaneet kaksi hyvää linkkiä vl-maailman syövereihin.