Menin juhliin, tanssin ja tupakoin,
halailin ihmisiä, lauloin onnittelulauluja
ja surkeita sankarilauluja,

Join kolme neljännestä viinipullosta ja
irtosin itsestäni,
olin yleisesti säälittävä, tajusin jotain,
pullo särkyi, jalka taittui.

epänormaali ajattelu

Havahduin siihen että mun ajatukset elämästä, ihmisistä ja muusta sellaisesta on aika eri värisiä kuin vuosi sitten. Seuraa ankeaa analysointia.

Tässä ei ole mitään ihanaa, ei ole syytä mystifioida masennusta miksikään goottiromantiikaksi. On vain mustia ajatuskulkuja, joista haluaisin eroon. Haluaisin olla taas tasapainoisen tyytyväinen. Kuoleman miettiminen on ahdistavaa ja eläminen turhanpäiväistä. En halua herätä ahdistukseen ja aloittaa aamua itkemällä kahta tuntia. Haluaisin nähdä oman ja muidenkin elämät sellaisina, että aina on mahdollisuus onneen. Näkisin ihmiset inhimillisinä kimppuina niin että niissä ois muitakin tunteita kuin tuskaa.

Hymy on aitoa lämpöä kun katson ystävää. Ja miten kieroa: ajattelen samalla miten paljon kaipaisin sua jos et enää jaksais, miten lohduton olisin. Sivuajatuksissa oikeasti pelkään, että ihmiset lähelläni tappavat itsensä. Tunnen vastuuta tästä.

Kadulla kävellessä en voi olla katsomatta vastaantulevia, se on tilaisuus tutkia muiden fiiliksiä. Mitä yritän etsiä, komppausta omille tunteille? Hyvin monet vaikuttavat onnettomilta ja lohduttomilta. Silmissä tuskaa ja tyhjyyttä... miten ne jaksaa elää? Mitä järkeä kenenkään on elää

Olen melko skeptinen ammattiavun suhteen. Kun tapasin sen sympaattisen terveydenhoitajan, mietin vain mitä hän piilottelee. Yritin luodata vastakaikua, koska tiedän että kaikilla on vaikeuksia. Jos saan jotain apua, tämä on aika ratkaisevaa. Kukaan ulkopuolinen ei voi auttaa mua, sillä jokaisella on roskapönttönsä. Miksihän odotan apua?.. oon ladannut ystävieni hartioille jo tarpeeksi. Tällä hetkellä joku ulkopuolinen kuuntelija tuntuu turvalliselta vaihtoehdolta, vaikka kaiken repiminen auki uudelle ihmiselle on raskasta.

Vaikeaa tajuta että mun täytyy itse nousta täältä ja opetella elämään. Mutta en jaksa vielä.

Haluan sen diagnoosin että voisin tarkastella näitä ajatusmalleja. Toisaalta pidän turhuutta, merkityksettömyyttä ja kaikkia mustia ajatuksia normaaleina oloina jotka vaan valtaa mut nyt kun en ymmärrä elämän tarkoitusta (mitä on naurettavan naiivia edes miettiä). Kaikki on toivottomia, se on vain seurausta tän yhteiskunnan suorituspaineista. Se kuristaa itsensä omaan hulluuteensa ja kaikki kärsii, sairauden ja terveyden välillä ei ole eroa sillä pahoinvointivaltio on päivän sana,
ja sekoomuksella suurin kannatus.

Toivon sisaruksilleni kaikkea hyvää mutta en voi nähdä heille käyvän hyvin. Ahdistaa kaikki mikä kotona menee hullusti. En halua ottaa osaa siihen.

Myös sosiaaliset tilanteet tuntuu väsyttäviltä. Varsinkaan uusia ihmisiä tavatessa en välitä tai jaksa olla kiinnostunut. Muiden silmissä mahdan olla vain kumma. Jos en sulaudu seinään, niin erotun jotenkin negatiivisesti. Se että olen uusi tässä maailmassa paistaa räikeästi läpi. Kaikki on niin uutta ja outoa, baarikulttuuri ja näennäinen välinpitämättömyys...
Olen pahoillani kaikista oudoista kommenteista ja tilanteista joissa ette voi sanoa mitään, kun mun ajatuskulut on niin kieroutuneita. Harmittaa, että on monta aidosti hyvää ja kiinnostavaa ihmistä joihin en kykene tutustumaan, joille en voi antaa sitä mitä voisin olla.

Ajatuskäyrät paitsi suhteessa muihin ihmisiin, myös omaan napaan on muuttuneet. Noteeraan kaikki muutokset kehon toiminnassa yliherkästi. Hassua neuroottisuutta. Kahvia paatuneesti juovana huomaan yhtäkkiä miten tää saa mun sykkeen tuhanteen jestassentään
ja taas särkee päätä, painajaiset ajaa toisiaan, miksi väsyttää. Seuraan vaa'an pieneneviä numeroita jokseenkin tyytyväisenä, toisaalta huolissaan. Kysymys kuuluu: haluanko olla pieni ja heikko vai vahva?

Tunnistan enemmän masennuksen seurauksia, vaikka on hankalaa erottaa mikä on normaalia ajoittaista alakuloa ja mikä taas sairautta. Alan muistaa, että kyynisyys ja apaattisuus ei oo mun luonteenpiirteitä vaan ne on sairautta. En ole aina ollut tällainen. Haluan eroon siitä. Ymmärrättehän, en tahallani ole näin toivoton ja raskas.

Yleisesti ottaen juuri mikään ei enää ole kovinkaan merkityksellistä. Pääsenkö opiskelemaan, ei maailmankaikkeuden kannalta mitään väliä. Tiedostan, että sillä on vain viihdearvoa itselleni. Sanoin joskus, että unelmia ja ideoita ei enää ole. No, haaveet ympäristöaktivismista tai jostain merkityksekkäästä elämäntyöstä katosi ja unohtui täysin, mutta nyt ne on tulleet takaisin näkyviin. Kauas ja saavuttamattomiin, haluan kai joskus tehdä jotain. Sateenkaaren sotilas, arktinen auringonnousu; alusten värit loistaa haaleina. Turhuus on peittävä seitti, harmaa ja tahmea.

Rimpuilen tätä kyynisyyttä vastaan mutta uuvahdan heti. Inhottavaa löytää itsensä tästä. Mutta enhän mä oo yksin; moi vaan kaikki maailman masentuneet

vihaan itseäni aika rankasti tällä hetkellä. miksi istun täällä kirjoittamassa roskaa. roskat pitää viedä ulos.

mut ku oon niin kiintynyt siihen

miksen ole elämässä tuolla maailman toisella puolen missä joku rakastais mua

,tai edes hahmottelemassa niitä helvetin pääsykoetehtäviä (pitääkö helvettiin läpäistä pääsykoe)