niellä mitä syötetään

kun tajuu että paha olo ei ole oma syy vaan olosuhteet joihin on joutunut, kun tajuaa kapitalismin tuhovoiman, kun paskaa tapahtuu, että lähimetsä kaadetaan ja paras puumaja tuhotaan samalla. että muille eläville tunteville tapahtuu kauheita ja vääryyttä. ei sun kuulu vaan pärjätä
ja nöyrtyä jonottamaan leipäpalasta joka ehkä annetaan, ei sun kuulu paljastaa itseäsi, ei alistua jatkuvaan valvontaan, ei suostua marginaaliin sysäämiseen ja lyömiseen

ja sit tajuta että mä en ole velkaa kenellekään. en yhteiskunnalle, joka koulutti mut kilpailemaan toisia vastaan ja tunkitti minuun ajatuksen työstä itseisarvona, kunnioituksen auktoriteetteihin ja kellonaikoihin. en ole velkaa millekään.

ihmisiä syytetään laiskoiksi ja pidetään erillään, koska meidän yhdistyminen olis niille kuolemaksi.
elämä nyt vaan on rankkaa, opi pärjäämään, ja kaikki kiertyy ahdistuneena oman navan ympärille. lisää löylyä lyödään mahdottomilla ihmisen muoteilla, vihaa itseäsi et pääse koskaan ulos
ja unohda syylliset
pohja sakkaa

---

toivo on käydä arkipäivän kapinaan. järjestää asioita antikapitalistisesti, kasvattaa omat tomaatit, kierrättää verhot kaverilta, dyykata ja poimia pihasta kirpeitä kukkia. pieniä juttuja aluksi ja ennen kaikkea yhdessä. tulevaisuus ja kaiken ilmaan rakennetun hauraus pelottaa, mutta odotan että se murenee. siinä on toivo.

mun pitää alkaa opetella asioita, tekemään itse ja selviämään vähemmällä. yliopistokoulutuksesta ei ehkä ole hyötyä siinä mielessä. mun on miltei mahdotonta nähdä itseni työn tekijänä nykyisessä tilanteessa. jos mulla ei ole työtä, millä maksaa elämäni, miksi edes yrittäisin tavoitella sellaista? ilottoman palkkatyön stressiä en halua. opiskelu yhdeksi mutteriksi korruptoituneen uutistehtaan rattaisiin ei innosta.

edessä on kesä ja suunnitelmia pulpahtelee. itäinen eurooppa ja italia, kosmos, metsäleiri - mutta mä tarvin suunnitelmia ensi vuosille. onko akateemisessa maailmassa mulle mitään? mitä mä haluan, onko sillä merkitystä? voiko aktivismia ja omaa elämää erottaa?