uupumus

aaaaaaaaaahhaa taas poksahtelee hauskasti kun kuuntelen tätä haastattelua jossa kaarle hurtig puhuu asioista

http://areena.yle.fi/radio/2624432

On lestadiolaisia ihmisiä jotka on löytäneet oman tavan olla ja elää. Miksen mäki löytäis? Symppaan Kaarlea ja oon kiitollinen kaikista äänistä jotka kertoo vaihtoehdoista. Joskus mä oon tarpeeks etäällä ja katselen sitä kulttuuria. Tuolla mä kasvoin, en valinnut syntyä sinne, mutta pääsin pois. Sitä haluaisin nyt mutta jos se tarkoittaa kaikkien lankojen katkaisua

Tää vaihe on niin raastava kun ei kuulu mihinkään. Miks kaksi valtakuntaa, siitä seuraa raastavaa rajankäyntiä


{Kun muille paljastuu mun selvästi väärät elämäntavat, en jaksa puolustautua. Mummoni raskauttais sydämensä niin että kuolis ennenaikaisesti, nuori sileäkasvoinen mummo. Ykstotinen äitini hysteriois ympärilläni niin kauan että taipuisin tyhjiin lupauksiin kunnollisuudesta. Pikkusiskot ja veljet tietysti alttiina vanhempieni näkemykselle. Pahinta olis että ne alkais pelätä ja vieroksua. Syyllistyisin niin monen mielenrauhan rikkomiseen. Kaikki vähättelisivät; ajattelematon kapinoiva teini.

Sitä ääntä uskon itsekin. Enhän mä itse voi tietää mikä on parasta, vaan sukulaiseni, seurakunta, jumala. Tuntuu aika mahdottomalta kun pitää välittää niin monen mielipiteestä. Mulla itselläni ei juuri oo väliä. Ei oo omaa vahvuutta. Ei kai sitä oo muodostunukaan, kun ikinä ei sanottu että kelatkaa näitä ikuisuusasioita/elämäntapakysymyksiä/elämää/mitään itse, suositeltiin vain yksinkertaista uskomista}

Turhaa, tyhjää paskaa. Siellä keskellä ei näy mitään, yritän tähyillä, kuoria yhtenäiskulttuurin kerroksia. Mikä enää pitää mua tässä? Missä edes olen nyt, miks mun pitää määritellä sijainti? Toisten vuoksi.