"Elämä on turvallista, kun ei ota sitä omiin käsiinsä." Kuuliaisuus ja siunaus siis kulkee käsi kädessä. Pitäiskö mun kuunnella sun neuvoja, kun meidän elämät kulkee jo nyt eri polkuja? Tässä iässä sinulla oli minut. Entä silloin kun ajatukset ei oo omiasi, vaan tulee siltä sokealta lammaslaumalta, pitääkö silloin olla kuuliainen vai erityisen kriittinen?
Tästä on vaikea jutella sun kanssa, me ei kohdata. Lopulta keskustelu on vain tunteellista vollotusta: sinä itket mun radikaaliutta ja mä vuodatan raivon kyyneleitä. Tiedän etten halua suurta perhettä, oikeastaan en nyt edes ajattele saavani lapsia. Uskovaisena mun pitäis kuitenkin ennakoida elämääni kymmeneen mukulaan varautuen. Musta ei ole siihen.
Opistossa epämääräiset ahdistukset alkoi. Juttelin silloin ensimmäistä
kertaa psykologin kanssa. 16-vuotiaana huolin, että entä jos löydän
jonkun ja mun on mentävä naimisiin, onko siinä mun elämän tarkoitus? Psykologi oli uskovainen nainen. Mitähän sain vastauksesi? Varmaan nenäliinoja. Mulle
se oli ihan totinen ahdistus; esikoisena mulla ei ollut mitään kaunista
käsitystä perheonnesta. Rakkauden pelko oli raskauden pelkoa. Pelkääköhän kukaan teini-ikäinen poika joutuvansa isäksi...
En halua uhrata itseäni sille mahdolliselle perheelle, niin kuin sä teit. Ja sä kerrot itkien kuinka me ollaan sulle tärkeintä maailmassa. Arvostan äärettömästi aikaa jonka annoit, rakas äiti. Mutta sä oot hukkunut jokapäiväisiin broilerisuikaleisiin ja pyykkikasoihin. Sitä en halua. Mitä sinä odotit 16-vuotiaana? Miestä, luonnollisena seurauksena perhettä - omaa kotia oudossa pikkukaupungissa? En odota samaa, mutta se ei vähennä kunnioitusta sun elämäntyötä kohtaan.
Toivottavasti kaikki käsittävät vapauden oman elämänsä päätöksistä. Ensin mun pitää ymmärtää se vapaus ite.
Eskarissa meiltä kysyttiin yksitellen, mikä on tärkein asia nyt. Olla uskomassa, minä kirkasotsaisesti valistin. Tai vaivaantuneena mutisin (olin jo tajunnnut, että uskon tunnustaminen on noloa). Eskarin täti kirjas vastauksen kansioon. Entä mikä on tärkeintä sitten aikuisena? En kehdannut vastata kahdesti samalla tavalla, joten hetken emmittyäni sanoin: olla äiti.
Huvittavan luottavaista lapsenuskoa, tai sitten laskelmoitua tottelevaisuutta, sehän oli ilmiselvästi oikea vastaus. Mutta että kuusivuotiaana taivaantaimena valmiina äidiksi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
vuoda aivoituksia