Aamulla varhain

Joskus vuosi sitten kerroin ihmisille asiasta. Siskolle oli hankalinta, muistan miten kiertelin, mutta en tarkkoja sanoja. En usko välttämättä enää? Maailma ei ehkä olekaan sellainen kuin meille opetettiin? Sisko istui ikkunan ääressä ja kevättalven aurinko löi sisään. Se oli hyväksyvän ja ymmärtävän oloinen. Olin ollut hänelle jotain ihailtavaa, varmaan.

Siitä on joku vuosi. Oon katellut kun erkaannutaan. Musta tuntuu ettei se kerro mulle asioita, enkä mä uskalla kertoa mun asioita. Oon katellut kun se lähtee seuroihin, toivonut kaikkea ja pelännyt, hyvää elämää.

Lähimmille ei tarvinnut kertoa, sillä ne oli nähneet miten liukenin. Ne oli olleet huolissaan ja laittaneet viestejä perään. Sitten nekin yksi kerrallaan heräsivät.

Uskoasiat tulee vaiheittain ajankohtaisiksi. Ihmettelen, miten en olekaan enää se uskovainen joka aina olin. Se on ollut hirveän suuri identiteettimylläkkä. Se on ollut vaikeinta, mitä mulle on tapahtunut. On pitänyt luopua entisestä ja rakentaa itsensä uudelleen. Siksi se on ollut myös parasta, mitä olen kokenut: mulla on mahdollisuus löytää itseni ja toimia maailmassa omien arvojeni mukaan.

Muistan entisestä maailmasta kummallisia yksityiskohtia, kuten laulukulttuurin. Opistossa ja nuorten kesken laulettiin paljon. Muistan, että laulavat pojat oli jotain. Ne kilpailikin siinä. Jos oli 11-säkeistöinen laulu, ne lauloi vuorotellen, tunteella ja antaumuksella. Säestäminen oli kivaa, vaikka en ollutkaan hirveän hyvä. Yhteislaululla on uskomaton vaikutus, minkä huomasin viime viikolla, kun olin työväenhenkisillä sitseillä. Aatteelliset laulut liimaa porukkaa yhteen. Tällä kertaa ajattelin, mitä lauloin ja välillä irvistelin. Hiton revarivassarikommarit.