Kerroin jollain kurssilla, että musta tulee isona veteraaniaktivisti. Veteraani on ikävän militantti termi, mutta parhaimmillaan journalismi on aktivismia ja jonkinlaisessa sodassa mä oon koko ajan.
Näin uutisissa pakolaisia aidan takana. Siitä inhimillisestä hädästä jää voimaton olo. Raastavat piikkilangat ja räksyttävät koirat, valppaat vartijat valtakunnan rajoilla, aivottomat robotit valmiina vastaanottamaan käskyjä. Valmiina päättämään toisten elämästä.
Ne on mun veljiä ja sisaria, ihmisiä, kuka ei saisi tulla? Kuka ei saisi päättää omasta elämästään?
Vihaan päättäjiä. Nato, ministerit ja presidentit, katujen soturit. Painukaa perseeseen päättämästä muiden asioista, ette voi ottaa oikeutta omiin käsiinne. Vihaan tolkun ihmisiä, jotka hyväksyvät tämän.
Rakkaushippi ja kaunainen punkkari minussa puskevat puoliaan esiin. Molempia tarvitaan, koska täytyy hajottaa ja rakentaa. Oma viha pelottaa, mutta tiedän ettei silkalla rakastamisella luoda uutta. Viha väsyttää, mutta se potkaisee eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
vuoda aivoituksia